22.02

Hyvin vaikeeta kirjottaa. Tuntuu, etten tätä osaa ja että tässä ei oo mitään kaunista.

Viikonloppuna nousi ihan seinä vastaan. Se olikin sellainen seinä, että tuntu ihan todelliselta. Lähdin baarista kotiin ja siitä illasta jäi kolkko olo, koska varsin itseeni tyytymättömänä siihen lähdinkin. Itkin kotimatkalla ihan täydeltä laidalta ja nukahdin ihanasti siihen. Kun aamulla heräsin, hetken tyhjää päätäni ihmettelin ja sitten muistin, päin vittuahan tässä meni eilenkin ja jatkoin siitä. Keskityin siihen itkemiseen, mutta rankkaa oli se, että siihen liittyi paljon ajatuksia. Se oli sitä hampaidenkiristelyitkua ja kun koko kroppa jännittyy siitä energiasta. Toisenlaista on se rento itku kun antaa kehon reagoida. Pyörittelin siis mielessäni pelkojani ja kaikenlaisia muita uhkakuvia. Päiväkirjaan olin kirjoittanut, että itken niin paljon, etten edes melkein näe mitään ja että pelottaa niin, että humisee.

pelottaa, etten ole iloinen ihminen pelottaa kertoa totuus muille mitä kuuluu? no hyvää ja hymyilyä ja sydämellä näette että nyt valehtelet pelottaa että olen pettymys itselleni ja muille että olen surullinen olento ja en saa sanaa suustani pelottaa kun en hyväksy itseäni pelottaa että menen kerran sellaiseen suruun etten sieltä ikinä palaa pelottaa että tulen hulluksi pelottaa etten ikinä sovi tähän systeemiin vaikka en haluakaan pelottaa ettei tämä tie kanna

Kampesin itseni huoneestani sillä verukkeella, että jos tämä on viimeinen päiväni, en halua istua yksin huoneessani ja itkeä. Sain keittiössä lohdutusta ja huolestuin silmistäni, jotka olivat todella turvonneet. Menimme vielä kahville ja luimme Coelhoa toisillemme ääneen.

Nyt on hyvin lempeät tuntemukset tuosta seinästä ja sen välttämättömyydestä. Prosessista miussa, joka jyllää ihanan vapaana ja vahvana. Pysäyttämättömänä.