Unet vetää suruun keskiruumista eli sydämenkohtaa. Unet ja elämä, yhtä häilyväisiä. Herään ja mietin mitä unta tuli nähtyä ja sitä, millaista elämää on tullut tähänasti elettyä. Elämä täytyy konstruoida uudelleen ja uudelleen. Ne ovat muistoja. Muistoista palapelaan taas ja taas kuvaani itsestäni kuuntelematta tämänhetkistä itseäni.
Olen todella surullinen ollut. Surua ja melankoliaa. Eilen olin dynaamisessa meditaatiossa ja tuntui aika vahvasti, että kaikki se rääkyminen ei ollut minun suruani. Tuntui tulevan ehkä äitini puolelta. Tai aika vahvasti siinä koin äitiäni. Oliko se omaa suhdettani äitiini vai äitini surua. Aaaaaah. Ihanaa. Huusin niin VITUSTI, että aaaaaaa!
Ja se rakkaus. Se on kokoajan tässä. Se ei mene mihinkään. Olen niin rakastunut sinuun, että en tiedä onko se edes totta. Hävettää miten voin olla niin sokeasti kiinnostunut vain sinusta. Pelottaa, jos se tunne katoaisikin yhtäkkiä ja samalla jos joudunkin elämään sen kanssa koko elämäni. Ajatukset, jotka liittyy tähän tuntuu tukahduttavilta ja surullisilta toivottomilta. Itse fiilis on varmaan toisenlainen, voimauttava. Saatana olen elossa ja mitä kaikkea!
No comments:
Post a Comment