Mie oon aika paniikissa tästä lähöstä, joka on ylihuomenna.
Ensinnäkin miusta tuntuu, että mie oon unohtanu yhtä ja toista. Siis niin, etten edes fyysisesti olis valmis lähtemään. Matkalaukku on jo kakskytkilonen enkä edes oikeesti tiedä, että kuuluuko sinne vielä jotain vai ei. Sit miulla on kasvot vähän ihottumassa.
Henkisesti ja sielullisesti oon aika surullinen. Oon eläny niin herkkää aikaa. Miulla tulee ihan sikaikävä miun äippää ja iskää. Ystävien kanssa oon kokenu mitä hienoimpia hetkiä. Tuntuu, että oon avautunu joka suuntaan ja tuntuu hyvältä kun muutkin avautuu. Läpinäkyvyys ja rakkaus ruokkii itseään. Ootte kaikki niin rakkaita. En todellakaan joitakin vuosia sitten osannut aavistaa miten näin voi ollakaan. Ei miul oo mitään syytä ikävöidä kun kannan kaikki rakkaat mukana miun rintakehän alla, sydämessä. Kaikille on pikku lokero.
Nyt kun kirjotan tätä niin tajuan et kaiken tän takana ja alla on pelko, että mie menetän rakkauden tai yhteyden miun sydämeen. Mut en kyllä yhtään tajua miten niin vois tapahtua.
Eli ehkä kuiteki jihuu. On niin siistiä!
3 comments:
en miekää ymmärrä miten niin muka vois tapahtua et kadottais. ei taatusti kadota. vaikka uudestaan vois löytääkin.
joo ja siekin oot vitsit kovin rakas. funtsin siis ihan samoja juttuja tänään.
saavuin kuopioon takas just, ja toivotan siulle vuorostani ja toistamiseen hyvää matkaa, niin itseesi kuin berliininmunkkien äärelle.
ei katoa. rakkaus virtaa.
ei etäisyys, ei vuodetkaan voi erottaa.
t. tuire
Post a Comment